Tarvitseeko demokratia konsultteja?

Jos laivan kippari etsii paatille suuntaa kysymällä luotsilta mihin kannattaisi mennä, ollaan hukassa. Jos laivan kippari etsii paatille suuntaa kysymällä luotsilta, miten päästään parhaiten siihen satamaan, johon on päätetty mennä, ollaan viisaasti vesillä. Ja jos paatin kippari käyttää luotsia, joka tuntee vedet huonommin kuin hänen perämiehensä, ollaan vaaran äärellä. 
 

Politiikan ja ulkopuolisten konsulttien suhde näyttää samalta. Ellei päämäärä ole tiedossa, ei sitä tietoa kannattaisi ulkopuolelta ryhtyä ostamaan. Ja jos ulkopuolelta ostettu tieto on heikompaa ja kalliimpaa kuin organisaatiossa oleva, ollaan jälleen hukassa. 

Asia juohtui mieleeni, kun eilen luin eilen  Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen kirjan Konsulttidemokratia: Kuinka valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton.

Kirjoittajat käsittelevät oivaltavasti ja analyyttisesti sitä kuinka julkinen valta on ulkoistanut ajatteluaan konsulteille ja samalla tyhmentänyt itsensä. Ulkoistaminen ei ole useinkaan ollut edes säästöä, sillä monissa tapauksissa töiden siirtäminen konsulteille on käynyt kalliimmaksi kuin töiden teettäminen virkamiehillä. samalla organisaatiot ovat menettäneet oman tietonsa ja joutuneet konsulttien armoille.

Loppukuvana lukijan mieleen nousevat vanhat konsulttivitsit. Konsultti kusettaa enemmän kuin korillinen kaljaa. Ja mitä yhteistä on konsultin kesämökillä ja hänen urakallaan? Kustavissa molemmat!

Mutta entä tilanteet, joissa asiantuntemusta kannattaa ostaa? Julkisella sektorilla on koko joukko hankkeita, joiden pohjaksi tarvitaan erikoisosaamista, josta kannattaa maksaa juuri selvityksen verran - ei enempää, muttei vähempääkään. Tällainen konsulttityö on parhaimmillaan luotsin käyttämistä. Luodataan karikot ja osoitetaan erilaiset väylävaihtoehdot sekä niiden hyödyt ja haitat. Tällaista hyvä ja hyödyllistä konsultin käyttöä kirjoittajat eivät mainitse.

Se mistä olisin eniten huolissani on, jos ei suunnastakaan ole hajua. Onko politiikka muuttunut niin, että sen on aiempaa vaikeampi muotoilla tavoitteitaan? Ja jos, niin mistä muutos johtuu?

Jos vastaus ensimmäiseen kysymykseen on kyllä, niin ensimmäinen ja helpoin vastaus toiseen kysymykseen on maailman monimutkaistuminen. Se on myös kirjoittajien mukaan yleinen perustelu konsulttien käytölle. Jonkun etu myös on joskus kuvata maailma mahdollisimman monimutkaiseksi.  

Toinen pohdinta koskee politiikkaan hakeutumisen motiiveja. Yltiöpolitisoituneille takavuosikymmenille katsova politiikan tarkkailija voisi arvioida, että yhteisten tavoitteiden sijaan politiikasta on tullut henkilökohtainen uravalinta, jota motivoi oma menestys. Yhteiset tavoitteet ovat silloin vain väline omille urasuunnitelmille.  

Kolmas pohdinta koskee tavoitteenasettelun mekanismeja. Vielä takavuosina puolueilla oli milloin vilkasta, milloin vähemmän vilkasta ohjelmatoimintaa ja henkilövalintojen yhteydessä käytiin keskustelua politiikan suunnasta. Puheet tahtotilasta ja tavoitehorisontista olivat tarpeettomia, kun väännettiin kättä siitä mikä on valtion rooli suhteessa yksilön vapauteen ja valinnan mahdollisuuksiin.

Jos puolueiden jäsenillä ei syystä tai toisesta ole välineitä ohjelmalliseen keskusteluun, ei sitä mahdollisuutta ole puolueiden välilläkään.

Ja neljänneksi, onko politiikka siiloutunut ja professionalisoitunut sektorikohtaiseksi managerialismiksi, jossa esimerkiksi koulutuspolitiikan ammattilaiset eivät keskustele vaikkapa sosiaali- ja terveyspolitiikan ammattilaisten kanssa? Ovatko yleispoliitikot käyneet uhanalaisiksi?

Mitä useampaan kysymykseen vastaus on kyllä, sitä suurempi tila jää politiikan tavoitteiden ulkoistamiselle. Konsulteista tulee kippareita, jotka sanelevat sekä sataman, että päättävät kurssin sinne. Se kai ei ollut politiikan tarkoitus.