Maakunnissa haikaillaan siltarumpupoliitikkoja

"Äänivuoto Kanta-Hämeeseen tukittava", julistaa Ylen nettisivujen otsikko jutussa, joka kertoo hämäläisehdokkaille Lahdessa järjestetystä vaalipaneelista. Suurimmaksi huoleksi nousi äänten valuminen naapurimaakunnan puolelle. 

Tunnistan tilanteen Etelä-Savosta, jossa vastaavaa kyräilyä on ikiaikaisesti ollut Mikkelin ja Savonlinnan välillä. En tiedä tarkalleen miten asiat ovat muuttuneet, kun vaalipiiri on kasvanut Kaakkois-Suomen vaalipiiriksi, mutta ilmeisesti huoli ei ole ainakaan hellittänyt.

Vaalipiireissä haikaillaan siis siltarumpupoliitikkoja, joiden ensimmäinen ja tärkein tehtävä on toimia oman talousalueensa edustajana. Lainsäädäntötyö, jota varten edustajat eduskuntaan valitaan, on ilmeisen toissijaista paikallisen edunvalvonnan rinnalla.

Minä näen tässä kaksi huolestuttavaa seurausta. Ensimmäisenä sen, että eduskuntavaaleissa käydään kahden tason keskustelua. Valtakunnallisella tasolla käydään keskustelua siitä miten julkiset menot saadaan rahoitettua, kun verotuotot kutistuvat ja menot kasvavat. Leikataanko kuusi miljardia menoja neljässä vai kuudessa vuodessa?

Maakuntatason siltarumpupuheessa puhetta käydään säästöjen sijaan julkisten menojen lisäyksistä, kuten tiehankkeista tai omaan maakuntaan kohdistuvien leikkausten torjunnasta. Tässä puheessa politiikasta tulee nollasummapeliä, jossa katse kohdistuu vain paikalliseen rahanjakoon sen sijaan, että puhuttaisiin koko kansantalouden menestyksestä.

Toinen seuraus on, että myös kansanedustajat jakautuvat kahteen kastiin: valtakunnanpoliitikkoihin ja kyläpoliitikkoihin. Valtakunnanpoliitikot tulevat suurista vaalipiireistä, joissa on tilaa myös niille, jotka näkevät maailman oman talousalueensa ulkopuolella. Kun sitten ministerivalinnoissa pitää huomioida myös alueellinen kattavuus, niin onko osa ministereistä pelkkiä maakuntaministereitä?

Osin kyse on vaalijärjestelmän ongelmasta, jolloin ratkaisuja voitaisiin etsiä eri suunnista. Brittiläinen yhden edustajan vaalipiirien malli takaisi sen, että jokainen edustaja edustaa tarkalleen oman vaalipiirinsä aluetta. Listavaali takaisi sen, että edustajat edustavat enemmän puoluetta kuin aluetta, jolloin vaalikeskusteluun nousisi myös maakuntatasolla puolueiden valtakunnalliset linjaukset. enemmistövaalissa politiikka polarisoituu ja edustavuus kärsii. Listavaalissa taas valintaprosessi siirtyy kansalaisilta puolueiden sisälle. Kansanvallassa, jossa vain viisi prosenttia kuuluu puolueisiin, ei sekään kovin kansanvaltaiselta kuulosta.

Ehkä osa paikoista pitäisi jakaa valtakunnallisina paikkoina puolueiden äänimäärän suhteessa valtakunnallisille ehdokkaille. Vaarana tässä on vaalijärjestelmän monimutkaistuminen ja äänten keskittyminen edelleen suurten kaupunkien ehdokkaille. Myös muut tasauspaikkajärjestelmää lähenevät mallit olisivat äänestäjän kannalta mutkikkaita ymmärtää. 

Ehkä sittenkin vaalipiirien pitäisi vain olla niin suuria, että yhden alueen äänillä niissä ei voisi varmistaa paikkaansa, vaan ehdokkaiden pitäisi osata katsoa edes yhden laajan alueen etua, jos eivät koko Suomen kokoisten asioiden hahmottamiseen kykenisikään.

Parasta kuitenkin on kysyä ehdokkailta vain suuria kysymyksiä. Unohdetaan paikalliset tiehankkeet ja muut siltarummut hetkeksi ja kysytään Lahdessa, Laihialla ja Savonlinnassa samat kysymykset siitä miten maan talous saadaan kuntoon. Sitä kautta paikalliset asiatkin pitkällä tähtäimellä kääntyvät paremmiksi. Hurkasta toiveajatteluahan tämä on, mutta näin onnellisuusperjantaina ei parempaan pysty.