Miksi politiikka meni järjiltään?

Atlantic Magazinen heinä/elokuun numeron pääjuttuna oli erinomainen artikkeli siitä miksi ja miten amerikkalainen politiikka meni järjiltään. Osa huomioista on tuttuja ja meilläkin paljon puhuttuja, mutta paljon on sellaista, jota itsekään en ole tullut ajatelleeksi. Osa ilmiöistä on varsin USA-spesifejä, mutta niilläkin on paralleelinsa Eurooppaan ja Suomeen.

Median ja eritoten sosiaalisen median vaikutuksesta on puhuttu jo kylliksi, joten se siitä. Globalisaation, digitalisoitumisen, tuottavuuden tehostumisen ja ties minkä aiheuttama työelämän muutos, joka on jättänyt ennen hyvin toimeentulleet duunarimiehet vaille töitä, on niin ikään laajasti pohdittu aihe, joten olkoon sekin.

Politiikkaa sinänsä on pohdittu ja varsinkin puolustettu vähemmän. Osin siksi, että puolueiden ja aktiivipoliitikkojen on vaikea nostaa näitä asioita esille vaikuttamatta elitistisiltä ajassa, jossa politiikka on laajasti hyljeksittyä. Kansan tahtoa pitää kunnioittaa, vaikka se tarkoittaisi loppumatonta itseruoskintaa.

Mutta oikeastaan poliitikkojen luokka ja politiikan ammattilaiset ovat hyvä asia. Politiikka on  kykyä saada aikaan tuloksia. Siihen tarvitaan kykyä neuvotella ja tehdä kompromisseja sekä taitoa tietää mikä menee läpi omassa joukossa ja mikä ei. Joskus se tarkoittaa myös sitä, että tarvittaessa uskaltaa ja pystyy perustelemaan kannattajilleen miksi yleiset edut pitää joskus asettaa omien etujen edelle. Pitkä kokemus politiikassa on tässä näkemyksessä yleensä vain eduksi. 

Niin sanotut ”tuoreet näkemykset” politiikan ulkopuolelta ovat hyviä silloin kun puhutaan sisällöistä ja siitä miten asioiden pitäisi olla, mutta usein katastrofeja silloin kun asioita pitäisi saattaa toteen.

Aivan erityisesti poliittinen luokka tuo järjestystä kaaokseen. Se luo ennakoitavuutta ja päätösvarmuutta. Kun puolueet ja niiden eduskuntaryhmät täyttävät valiokuntapuheenjohtajien ja ministereiden posteja seniliteettiperiaatteella, jossa kunnioitetaan parlamentaarista virkaikään, on siinä samalla jo suodatettu osa poliittisten riskien aineksista pois. Se voi olla tylsää ja harmaata, mutta paljon miellyttävämpää kuin eri kansanryhmiä loukkaavien ääliölausuntoautomaattien touhu vastaavilla paikoilla. 

Puoluerahoitus ja politiikan avoimuus ovat kaksi muuta asiaa, joista on tapana ajatella hyvin yksituumaisesti. Rahoitus on pahasta ja avoimuus hyvästä?! Ei ole. Politiikalla ja poliitikolla pitää olla mahdollisuus tinkiä omasta kannastaan, sillä ilman sitä ei neuvottelulla ole mahdollisuutta. Jos kaikki on julkista, ei tätä neuvotteluvaraa ole. Poliitikon on suoraselkäisesti vain voitettava tai hävittävä. Tavoittaessaan parasta, hän toimii hyvää vastaan, sillä kompromissin sijasta vaihtoehtona on vastakkaisen mielipiteen voitto.

Ilman rahoitusta saamme vain ehdokkaita, jotka eivät tarvitse vaalirahaa siksi, että heillä joko on sitä itsellään tarpeeksi tai sitten he eivät oman julkisuutensa vuoksi tarvitse sitä. Hyvät ja vakaat politiikan keskitien puurtajat, parlamenttien työmyyrät, olisivat tässä häviäjiä. Parasta on, että vaalirahoituksen säännöt ovat sellaiset, että ne eivät tee vaalirahoituksesta liian vaikeaa, ovat tasapuolisia ja niin läpinäkyviä, että estävät korruptoitumisen. 

Vanhassa poliittisessa kulttuurissa, jota populistit mielellään arvostelevat, on paljon hyvää. Sellaista hyvää, jota on tapana kutsua vastuullisuudeksi. Mutta lukekaa alussa mainittu juttu ja tehkää omat johtopäätöksenne.