Kaikki ilmiantajat eivät kaipaa suojelua

Kuvan tarra oli pari viikkoa sitten liimattuna Euroopan parlamentin viereisen raitiovaunupysäkin lipunleimauslaitteeseen Strasbourgissa. Kampanjointiin on otollinen aika kun parlamentin käsittelyssä on mietintö, joka käsittelee ilmiantajien suojelua. 

Ilman ilmiantajia monet laittomuudet, väärinkäytökset ja eettiset arveluttavuudet saisivat jatkua. Ilmiantajien aseman turvaaminen parantaisi varmasti käytäntöjä muun muassa suomalaisessa terveydenhuollossa. Turun kaupungin psykiatrian suljetulla osastolla henkilökunnan väärinkäytökset ja potilaiden pahoinpitely oli jatkunut vuosia. On spekulaatiota, mutta ei ehkä aivan aiheetonta, pohtia olisiko joku henkilökunnasta tarmokkaammin tuonut ongelmat esiin, ellei pelkäisi itselleen kohdistuvia seurauksia. Tällaiset ilmiantajat ovat arkipäivän sankareita. 

On myös toisenlaisia ilmiantajia. Heidän vuokseen ilmiantajien suojelusta tulee ongelmallista. Miten toimia, kun ilmiantaja palvelee kolmannen osapuolen poliittista tarkoitusta, kuten Wikileaks näyttää tekevän? Itse asiassa se tekee sitä niin selvästä, että perustellusti voi kysyä onko se alun perinkin perustettu edistämään Venäjän intressiä. 

Wikileaksin kautta julkisuuteen vuodetut demokraattien hakkeroidut sähköpostiviestit ovat tästä julkisin esimerkki. Yhdysvaltojen tiedusteluviranomaiset ilmoittivat jo ennen vaaleja varsin yksituumaisesti, että sähköposteihin murtauduttiin Venäjältä ja että käskyn on täytynyt tulla korkealta taholta. 

Vuodon lähteet kyseenalaistavat myös aineiston luotettavuuden. Politico muistuttaa asiasta kertovassa artikkelissa, että tiedustelupalveluiden vanha keino ”jo tsaarin ajoilta” on ujuttaa väärää tietoa vuodettuun aineistoon. Jos tuhansista sähköposteista muutamaa on peukaloitu, niin niiden paljastaminen on erittäin vaikeaa ja vaatii pahimmillaan jopa viestin molempien osapuolten tekemän tarkistuksen. Tämän saman minulle totesi aiemmin eräs turvallisuusalan ammattilainen.

Politicon mukaan ainakaan lokakuussa ei ollut paljastunut, että Wikileaksin vuotamien demokraattisähköposteja olisi peukaloitu. Tapa jolla aineisto on tuotu esille velvoittaa kuitenkin tavallista ankarampaan lähdekritiikkiin. Tällaiset kysymykset ovat osittain taustalla myös TV:n rikossarjoissa esiintyviin tilanteisiin, kun laittomasti hankittu materiaali ei kelpaa todisteeksi oikeudessa. 

Mutta Wikileaksin vuodoissa sisältöä tärkeämmäksi nouseekin se mitä vuodolla tavoitellaan ja ketä se palvelee. Demokraattien sähköpostihakkeroinnin tärkein uutinen oli, että Hillary Clinton käytti omaa suojaamatonta sähköpostiaan myös virka-asioissa. Tämän vuoksi hänet olisi pitänyt tuomita, sanoivat samat ihmiset, joiden mielestä sähköpostien laittomassa hakkeroinnissa ei ole mitään tuomittavaa!

Kun USA:n vaalien jälkeen varoitettiin, että Venäjän informaatiohyökkäykset kohdistuvat seuraavaksi vaaleihinsa valmistautuviin Saksaan ja Ranskaan, niin ei kulunut aikaakaan kun Wikileaks toi julkisuuteen 90 gigabittiä tiedostoja, jotka liittyvät liittopäivien tutkintaan koskien Saksan tiedusteluviranomaisten ja NSA:n välistä yhteistyötä. Ei se sattumaa ole. 

Ilmiantajat ovat käteviä ja tehokkaita välineitä informaatiosodassa. Melkein mikä tahansa paljastus voidaan kääntää haluttuun suuntaan ja sitä voi käyttää poliittisiin tarkoitusperiin. Vaikka lisäämään epävakautta ja heikentämään luottamusta eurooppalaisia hallituksia ja EU:n toimintaa kohtaan. 

EUleaks on muuten Vihreiden meppien käynnistämä projekti. Pari vuotta aiemmin samat mepit esittivät Nobelin rauhanpalkintoa Wikileaks-vuotaja Edward Snowdenille, jolle Moskova on antanut turvapaikan.